2024

 On kulunut aikaa siitä, kun viimeksi kirjauduin tänne. Kaikki on muuttunut; koko elämäni, lähipiirini, minä itse, mutta samaan aikaan kaikki on ennallaan; olen yhä sairas, yhä ruma ja tyhmä ja lihava.

Suru ja minä emme ole enää yhdessä, emme ole olleet vuosiin. Suru on naimisissa, äiti, ja ennen kaikkea täysin eri piireissä kuin minä. Ero oli likainen, vuosien pahan olon patoutuma armoton hyökyaalto, ja minä olin rikkirikkirikki, olen kai edelleen.

En koskaan puhunut kenellekään niistä vuosista, en rehellisesti. En koskaan maininnut, miten minua valvotettiin päiväkausia, uhkailtiin vuoroin itsemurhalla ja vuoroin veitsellä, raiskattiin ja mitätöitiin. Mä en koskaan pitänyt sitä ongelmana - mehän oltiin rakastuneita! Sain kuulla olevani kauni, kiltti ja haluttu, sanat täynnä rakkautta ja ihailua, mutta jokaisella kolikolla on kääntöpuolensa, ja useimmiten kuun lähestyessä loppuaan, ennen kuin oli Surun uuden lääkeinjektion aika, Surusta nousi esiin joku muu. Harhojen ja epäluulon kyllästämä Suru ei ollut Suru, ei minun Suruni, uskottelin aina itselleni. Hoin sitä kuin matraa jokaisena yönä, jona Suru valvotti minua, sillä pelkäsi minun kuolevan jos nukahdan. Se on vain sairaus. Sitä minä uskottelin itselleni joka kerta, kun havahduin siihen, että Suru kiipeää päälleni keittiöveitsi kävellään, silittää hiuksiani ja kuiskii korvaani, kuinka Venäjän miliisi tarkkailee taloamme, kuinka hän on ainoa, joka tietää, ettei Lana Del Reytä ole oikeasti olemassa, ja kuinka he ovat valmiita tappamaan minut pitääkseen sen tiedon salassa - kuinka hänen on tapettava minut ennen kuin kukaan muu ehtii.

Minä olen kaukana siitä kaikesta, ja lähes viiden vuoden jälkeen se kaikki tuntuu kuin kaukaiselta unelta. Unelta, johon herään yhä öisin, hiestä märkänä, vavisten kuin haavanlehti ja haukkoen henkeäni. Unesta, joka vuoksi en ole vuosiin nauttinut vanhasta kotikaupungistani, sillä pelkään törmääväni siellä häneen, ihmiseen, joka joskus oli Suru.

Meidän piti olla ikuisia, tai niin Suru mulle kertoi. Vuosien ajan mä olin loukussa, jokainen eropyyntö kaikui kuuroille korville tai nosti kyyneleet Surun suuriin, sinisiin silmiin, ja ääni väristen tämä kertoi tappavansa itsensä, jos lähden. Joten minä jäin. Minä jäin, kerta toisensa jälkeen, ja minä kestin kaiken, mitä valinnastani seurasi.

Toisinaan, kun mä valvon ja tuijotan kattoon, mä mietin sitä miten vitun tyhmä mä olin, miten mä annoin jonkun manipuloida mua niin. Mä ensimmäisen vuoden aikana yritin päästä irti meidän suhteesta useampaan otteeseen, mutta sitten mä vain hyväksyin, että tässä tämä nyt on. Mulla oli kai jonkin asteen Tukholma-syndroomaa, ken tietää. Mä tiedän vain jääneeni, kerran toisensa jälkeen, vaikka jokainen solu mussa huusi, että juokse. Juokse kauas, juokse kovaa, koska muuten sä poltat itsesi ja jäät tuleen makaamaan. Mä jäin, ja mä uskottelin itselleni, että näin on hyvä, näin kuuluu olla, mä voin korjata tän.

Oon käyttänyt eron jälkeen kamalan määrän aikaa siihen, että tutustun itseeni. Suru vei multa kaiken, musta kaiken, ja jälkellä oli loppujen lopuksi enää sieluton, tahdoton zombie. Mä olin pitkään sairaslomalla, järkyttävissä veloissa ja niin yksinäinen ja ahdistunut, etten tiennyt miten olla. Mä saatoin istua viikkoja sohvalla jaksamata syödä tai käydä suihkussa ja kuuntelin samalla Surun saarnaa siitä, miten mun ruokailutottumukset triggeröi sitä, ja kuinka vitun likainen ja saastainen mä olen ja miten kovasti häntä ällöttää se, että istun siinä. Mä en jaksanut välittää, en osannut välittää, joten mä vain istuin siinä hiljaa. Mä en ole kertonut kenellekään tätä, mutta silloin mä suunnittelin itseni tappamista, aktiivisesti ja tarkoituksenani toteuttaa se.

Sitten Eliel tuli isommaksi osaksi meidän elämää.

Eliel oli Surun kanssa samoilla luennoilla, ja heitä yhdisti rakkaus kirjoihin ja kirjoittamiseen. Koska mulla ja Surulla oli Surun kaverit ja Yhteiset kaverit, oli luonnollisesti munkin tutustuttava Elieliin, mutta pidettävä mielessä, että tämä on Surun ystävä, ei mun (kuten Suru eron jälkeen mulle ystävällisesti muistutti). Mä pelkäsin Elieliä aivan suunnattomasti, mutta pian meistä tuli erottamattomat. Me vietettiin paljon aikaa yhdessä ilman Suruakin, ja mä jaksoin taas tehdä asioita. Mulla oli viimein elämää Surun, kodin ja Surun skitsofrenian ulkopuolella, joku, jolle puhua ja jonka kanssa käydä paikoissa.

Suru oli aivan mielettömän mustasukkainen, ja ennen joulua 2018 se alkoi vaatia, että mennään viimein naimisiin. Me valittiin päivä ja alettiin suunnitella, tai siis Suru suunnitteli ja mä tuskailin, kuinka me ikinä selvitään taloudellisesti Surun haluamista hääjuhlista. Mulla oli edellisenä kesänä kertynyt melkein kaksi tonnia velkaa, sillä makselin koko meidän asunnon yli 900 euron vuokran useina kuukausina yksin - mulla meni toistuvasti kaikki muu perintään, sillä Suru ei muistanut tai halunnut osallistua maksamiseen. Hänellä oli helvetin kallis harrastus, helvetin kalliit merkkivaatteet, ja yleisesti ottaen elintaso-odotukset sellaisissa sfääreissä, ettei opiskelijabudjetilla voi mitenkään pysyä pinnalla. Mä tein kesät pitkää päivää töissä, joka oli mulle henkisesti todella raskas. Ympärillä oli koko ajan ihmisiä, mä olin mun lapsuuden kotikaupungissani melkein kahden tunnin matkan päästä kotoa, ja ilman mun ihania työkavereita en olisi koskaan selvinnyt niistä kesistä, Kesän tullen Suru viimein tapasi Psykiatrin, halusi avoimen suhteen, rikkoi toistuvasti yhdessä sovittuja rajoja, ja kahden viikon tuntemisen jälkeen muutti Psykiatrin rivitalokämppään, ja uhkaili eläinsuojeluilmoituksella ja lemmikkien lopettamisella, jos en välittömästi tule niitä hakemaan. Mä lähdin kesken työviikon hakemaan eläimiä ja hätäsijoittamaan niitä siihen asti, että saan hankittua oman kämpän jostakin. Heinäkuun lopussa mä muutin takaisin kotikaupunkiini, lähelle omaa perhettäni.

Mä olen Elielin kanssa monta kertaa nauranut, että sain hänet erossa. Mä sain monia Surun ja meidän yhteisistä kavereista, ja kummasti mun omatkin kaverisuhteetr elpyivät eron jälkeen. Mulla on pari lapsuudenkaveria, joita en saanut nähdä ollenkaan, sillä Suru oli varma, että he tekevät sossuun huoli-ilmoituksen hänestä ja varastavat satojen eurojen edestä tavaraa aina käydessään meillä.

Tunnen itseni aivan idiootiksi kirjoittaessani kaikkea tätä ylös. Musta tuntuu siltä, että mun olisi pitänyt nähdä kaiken sen manipuloinnin läpi, mun olisi pitänyt vaan luottaa siihen kylmään, raskaaseen tunteeseen, joka mun vatsanpohjaani laskeutui aina, kun Suru tuli kotiin koulusta tai vanhempien luota. Mun olisi pitänyt pakata tavarani ja lähteä heti, kun ensimmäisen kerran heräsin veitsi kaulallani, juosta ensimmäisen raiskauksen jälkeen, juosta viimeistään siinä vaiheessa, kun ajatus Surun kanssa loppuelämän vietosta sai mut aktiivisesti suunnittelemaan itseni tappamista.

Mutta mä jäin. Kerta toisensa jälkeen, mä jäin.

Mä olin kauan vihainen. Lähinnä itselleni; mun olisi pitänyt sitä, pitänyt tätä, ja helvetti, mä olin vihainen Surulle. Mä olin humalassa kolme päivää putkeen, ja Suru soitteli mulle kymmeniä kertoja päivässä kyselläkseen milloin mitäkin, ja joka ikinen kerta mä huutoitkin ääneni käheäksi, haukuin Surua jokaisella kamalalla nimellä mitä keksin. Mua on vuosia hävettänyt kaikki, mitä silloin sanoin, mutta nykyään en jaksa enää välittää. Enkä tiedä, oliko se kaiken kokemani jälkeen edes aiheellista.

Viimeiset neljä vuotta mä olen käyttänyt siihen, että etsin itseäni. Mut revittiin alle viidessä vuodessa niin vitun riekaleiksi, että mun haavani paranevat yhä. Mä olen koonnut itseni tyhjästä, koska se oli kaikki, mitä musta oli jänyt jäljelle suhteemme jälkeen: ei mitään. Mä olin tahdoton, ajatukseton, täysin Surun lumoissa. Vaan en enää. Mä oon oma ihmiseni, auttamattoman rikki, iho vereslihalla ja kaikki raajat murrettuna, mutta vapaana.

Mä oon vapaa.

lootus

Seilattuani aikani tuuliajolla, mä palasin vanhoihin uomiini. Tanssin terien kanssa, niiden pienten, jotka aikanaan revin irti terottimesta ja joita ei ole olemassakaan jos asiasta multa kysytään.

Suru talutti mut kädestäpitäen terveysasemalle, jossa hoitaja pällisteli mun täriseviä käsiä ja voivotteli, kyseli vointia ja toivotti niin paljon jaxuja. Lääkäri määräsi mulle verikokeita. Ylioppilaiden terveydenhuoltosäätiön psykiatrilta tuli aika kahta viikkoa myöhemmin.

Se oli turha reissu, tai ainakin melkein. Niillä ei ole valtuuksia tai resursseja alkaa tutkia ja hoitaa mua, kun papereissa lukee syklotymia susp., joten hymyilevä nainen kirjoitti mulle lähetteen kunnallispuolelle, paikkaan, jolla on mielialahäiriöihin erikoistuva osasto. Kului kaksi päivää ja mun lähete palautettiin bumerangina takaisin.

Mun piti käydä taas verikokeissa, ja tällä kertaa ne halusi myös sydänfilmin ja huumeseulan. Mä täytin kasan papereita ja tutkimuksia, kusin kuppiin ja sain paniikkikohtauksen neulan lähestyessä mun ihoani. Haukoin henkeäni ja hoitaja kehui, kuinka hyvin pärjäsin ja käski puristaa vuoteen reunaa lujasti. Olen joskus purrut verikoetta ottavaa hoitajaa.  

Mun oireet ei ole itseaiheutettuja. Huumeseula oli negatiivinen, kaikki veriarvot kohdillaan. Fyysisesti mussa ei ole mitään vikaa, vaan oon painoisekseni, tupakoivaksi ihmiseksi erinomaisessa kunnossa. EKG näytti normaalia hitaamman sykkeen, muttei kaikkia haluamiani asioita: mahdollisesti perinnöllisen sydänvian vuoksi joudun käymään uusissa tutkimuksissa jahka ehdin ja jaksan.

Juttelin koleana ja sateisena perjantaiaamuna huonosti suomea puhuvalle mieslääkärille ja iäkkäälle naishoitajalle, jotka hymyilivät lämpivästi ja johdatelivat keskustelua asiallisesti eteenpäin. He kyselivät koulusta, Surusta, minun elämästäni yleensä ja toiveistani hoidon suhteen. Olen muuttamassa Surun kanssa paikkakunnalta kuukauden kuluttua, mutta lääkärille sopi hyvin, ettei minulle kirjoiteta lähetettä uuteen paikkaan vaan jatkan siellä. Elokuun puolivälissä alkavat tutkimukset.

Puolen tunnin jälkeen poistuin akuuttipsykiatrian poliklinikalta mukanani kolme diagnoosia (rajatilatyyppi, pitkäaikainen mielialahäiriö ja määrittämätön ahdistuneisuushäiriö) sekä uusi lääkitys epävakaalle persoonallisuushäiriöön ominaiselle aggressiivisuudelle, joka kuluneen vuoden aikana on riistäytynyt kokonaan käsistä. Olen syönyt lääkkeitä nyt viikon, eivätkä raivarini kestä enää puolesta tunnista tuntiin kuten ennen, vaan jäävät yleensä vartin paremmalle puolelle. Viikon kuluttua puhelinaika.

facebook

Järvi lähetti mulle viestin Facebookissa. Mun sisuskalut rusentuivat pienenpieniksi ja jäätyivät.

"Moi, mä olen jo jonkin aikaa miettinyt, että mun pitäisi pistää sulle viestiä. Ongelmana on vaan ollut ja on edelleen, etten tiedä, miten ilmaisisin asiani. Tai no alotushan se hankalin osa on."

Mä voin pahoin. Mun kädet tärisevät. Mä en edes huomaa alkaneeni itkeä.

"Ihan rehellisesti ja suoraan sanottuna pointtina on se, että mulla on ikävä niitä aikoja, kun juteltiin paljon ja oltiin vähintäänkin puheväleissä. Kuudessa vuodessa ajat ja meidän molempien elämäntilanteet on ehtinyt muuttua. Ymmärrän myös, mikäli oon ihan yksin tämän kanssa, joten voit kyllä sanoa suoraan, jos mieluummin jatkat niin kuin tähän mennessä ollaan menty. En mä siitä rikki mene enkä voi sua mitenkään siitä syyttää. Eniten kuitenkin haluan vain saada toisen asiani jotenkin esitettyä sulle, eli anteeksipyynnön. Mä olen vähintäänkin sen sulle velkaa, sillä minä se meistä olin, joka hoiti asiansa huonosti ja toimi väärin. Olin suoraan sanottuna kusipää ja siksi haluan pyytää anteeksi omaa itsekästä käytöstäni ja sitä, että aikoinaan satutin sua."

Me ollaan sovittu asiat jo kerran, 2012. Asiat ei päättynyt sillon kauniisti, vaan Järven paras ystävä kertoi mulle kolme päivää sovun jälkeen, että mun on turha pitää yhteyttä, ettei se ole haluttua tai hyväksyttävää. Mä pelkään historian toistavan itseään: mä pelkään saavani ennen maanantaita viestin,  jonka mukaan mun olis parempi vaan antaa kaiken olla, kuinka Järveä ahdistaa ja perään maailman vittumaisin hymiö ystävältä, jota inhoan enemmän kuin yhtäkään muuta ihmistä tässä maailmassa; hymiö, jonka ainoa sanoma on "mä voitin". Kerroin tämän, muistutin jo antaneeni anteeksi, selvinneeni, mutta sain palkinnoksi lisää anteeksipyyntöjä. Mun kurkkua kuivaa.

"Mä nimittäin muistan liiankin hyvin, miten tää päättyi viimeksi, kun vielä asuin --- . Mun on myönnettävä että en jostain syystä muista meidän edellisestä välien palauttelusta ja jutteluista paljoa. Muistan juurikin lähinnä sen miten lapsellisesti sen päätin ja tyhmistä syistä. En näemmä sillon vielä ollut tarpeeksi aikuistunut ottaakseni vastuuta itselleni vaan raukkamaisesti se oli helpompaa antaa ---n käsiin. Tämän takia mun olikin vielä haastavampaa ottaa ja lähettää viestiä, sillä en tiedä olisiko itse kyennyt unohtamaan jos tilanne olisi ollut tosinpäin. Haluan siitäkin pyytää anteeksi, sillä muutoin tilanne tuntuu epäreilulta."

Mä annan anteeksi, taas, ja tällä kertaa mä rukoilen, ettei mua satuteta uudelleen. En tiedä, olenko vaan saatanan naiivi ja tyhmä vai käyttäydynkö kypsästi, mutta musta tää tuntuu oikealta ratkaisulta. Ei meidän tarvi olla ystäviä, eikä me varmaan hetkeen pystytäkään siihen, mutta me ei tietoisesti vältellä enää toisiamme.

Kyynelet on nyt kuivunut, itkut itketty ja oksennukset pyyhitty suupielistä. Mä tunnen oloni vahvaksi, onnelliseksi ja helpottuneeksi kaiken sen kuristavan pelon alla. Mä toivon, että tää uusi, korjattu ihmissuhde toimii. Edes jotenkin.

kidutus

Löysin Järven ikivanhan blogin, ajalta jolloin olimme yhdessä. Luin sen läpi yhdellä istumalla, ahmin hänen kirjoittamiaan sanoja ja purin hammasta mustan aukon laajentuessani rintakehäni sisällä. Miksi kiusaan itseäni näin?

En kaipaa häntä enää, en ole kaivannut vuosiin. Olen kuitenkin yhä katkera: meidän piti olla ikuisia, hän vannoi rakastavansa minua. Hän löysi jonkun muun Aasianmatkaltaan. Hän löysi jonkun muun, antoi tämän kajota itseensä ja tuhosi sen kaiken, minkä varaan meidät oli rakennettu. Hän rikkoi jokaisen lupauksensa, joka ikinen sana hänen suustaan korvensi aivojani kuin myrkky. Olen vihainen hänelle siitä, että hän kidutti minua neljän pitkän vuoden ajan. Olen vihainen itselleni siitä, etten päässyt irti ajoissa vaan vajosin syvemmälle ja syvemmälle pimeyteen, jonka keskuksessa oli hän.

Suru harkitsee kesäyliopistoa toisella puolella Eurooppaa. Neljä pitkää viikkoa ilman häntä tuntuu tukahduttavalta, enkä ole varma haluanko hänen lähtevän. Itsekästä, tiedän, mutta pelkään, ettemme pärjää erillään. Pelkään, ettei suhteemme kestä erillään. Järven jälkeen kuukausi ulkomailla kuulostaa kuolemantuomiolta; meidänkin pitäisi olla ikuisia, Suru vannoo rakastavansa minua, mutta mitä jos kaikki muuttuu? Mitä jos elämäni murenee ympäriltäni jälleen kerran ja jään taas seuraamaan sivusta, kuinka rakastamani ihminen elää loppuelämänsä ilman minua?

Tunnen paniikkikohtauksen tekevän tuloaan.

vaka vanha Väinämöinen

Mä oon miettinyt pääni puhki sitä, voinko kertoa teille Surusta, tytöstä, joka muutti mun elämän. Mä en haluaisi valittaa, mutta toisaalta tää paikka on olemassa sitä varten, että saan puhua. Joten kerron teille Surusta.

Suru on mua viikon vanhempi ja opiskelee opettajaksi. 170 pitkä, hoikka, blondi. Mun prinsessa, pieni Barbie-nukke. Sillä on siniset silmät ja toisinaan maailman surullisin hymy. Ei se ruokaa laita, mutta siivoaa mielellään. Mulle jää aina tiskit ja pyykkääminen.

Suru sairastui nuorena. Ensin anoreksia, sitten bulimia, ja nyt diagnoosina on määrittelemätön ahmimishäiriö. Me pelätään lihomista yhdessä, mutta toisin kuin mä, Suru ei ole oksentsmut yli vuoteen. Suru ei ahdistu seistessään peilin edessä tai noustessaan vaa'alle. Suru nauttii elämästään ilman laihduttamista ja pakonomaista laihuuden ihannointia. Mä veikkaan, ettei Suru ehdi huolehtia sitä kaiken muun kanssa.

Mies, kuten Suru sitä nimittää, on hirviö Surun mielessä. Mä nimitän sitä Väinämöiseksi, koska Surun mukaan sillä on pitkä parta ja harmaa kaapu. Ja se nimi saa Surun nauramaan. Lisäksi on Nainen, joka vierailee harvemmin. Häntä nimitän Joulupukin muoriksi - koska nimi saa Surun nauramaan. Hänestä en ole kuullut vuoteen. Sitten on vielä otus kirjahyllyn päällä. Hänestä Suru ei puhu, sillä hän haluaa meille pahaa. Surun sairaskertomuksessa lukee  määrittämätön psykoosi.

Me kävellään yhdessä hitaasti taskulampun kanssa ympäri asuntoa ja tarkistellaan kaapeista, ettei Väinämöinen piileksi niissä. Suru puristaa paidanhihaani nyrkissään ja yrittää estää minua menemästä huoneeseen:
"Ota veitsi jos se hyökkää", hän kuiskaa hätääntyneenä, mutta minä en ota. Vakuutan hänelle, ettei se ole todellista; hän tuijottaa minua kyynelsilmin ja pudistaa päätään. Valvon usein tuntikausia pidellen itkevää puolisoani sylissäni ja vakuuttelen häntä siitä, että olemme kahden, että kaikki muut huoneessa ovat harhaa, hänen päänsä sisällä. Lopulta Suru rauhoittuu. Hän pyytää anteeksi sairauttaan ja minä suutelen häntä. Ei ole syytä olla pahoillaan.

Viime keskiviikkona Venäjän poliisi kuunteli kännyköitämme, Suru tiesi kertoa sen puhelimista lähtevästä vaarallisesta säteilystä. Hän kuiski minulle lähes kuulumattomalla äänellä ja tuijotti minua kauhusta laajentunein silmin vastatessani liian kovaa. Hän puristi paniikinomaisesti kättäni ja yritti kiemurrella pakoon nostaessani puhelimen käteeni.
"Ei meitä kukaan kuuntele", sanoin ja laskin puhelimen tytön vatsalle. Suru haukkoi henkeään paniikissa ja kyynelet valuivat hänen kasvoilleen. Polttaa, hän hengähti. Hänen sisuskalunsa olisivat tuhoutuneet, mikäli puhelin olisi ollut siinä hetkeäkään kauemmin. Me avasimme YouTuben ja katsoimme sieltä videota kunnes Surun harha helpotti: hitaasti mutta varmasti hän kohotti kätensä koskettaakseen puhelinta ja samassa tunsin hänen rentoutuvan sylissäni. Jälleen anteeksipyyntöjä ja selittelyä. Yritän vakuuttaa häntä siitä, ettei hänen tarvi pyydellä anteeksi. Suru ei usko.

On todella raskasta, kun puoliso on henkisesti yhtä romuna kun sinä itse. Surun harhat on yhtä pahoja kun mun mielialanvaihtelut. Me kuitenkin pärjätään: Suru sietää mun raivokohtauksia ja mä yritän parhaani mukaan ankkuroida sen todellisuuteen. Me ollaan todella epäkäytännöllinen yhdistelmä, jopa itsellemme vaarallinen, mutta me saadaan se toimimaan.

Me ollaan sopivan sekaisin toimiaksemme yhdessä.